Niin se aika vaan kuluu. Yks lapsuudenystävä, jonka oon tuntenu jostain kolme vuotiaasta, on kihlautunu. Vastahan me oltiin viattomia pikkulapsia. Aika kuluu ihan liian nopeeta. Mut ton huomaaminen pisti miettimään asioita, keskellä yötä taas vaihteeks.
Muutaman vuoden päästä tulee se aika, et ihmiset ympärillä alkaa perustaan perheitä. Ja tällähetkellä tuntuu, etten mä pysty näkeen muita onnellisina. Tottakai olisin kaikkien puolesta ilonen, ei oo siitä kyse. Nykyään muutenki ku näkee jonku onnellisen parin, itelle tulee tosi masentunu olo. Tulee sellanen olo, etten ite koskaan tuu pääseen samaan tilanteeseen. Nyt varsinki on tosi hankalaa, ku toi viimesin juttu nyt meni miten meni... Kyllä mä siitä oon yli, mut silti se meinaa vähä kummitella mielessä. Eikä oo mikään ihme, ensimmäinen "säätöhän" se mulle oli. Se oli ensimmäinen kerta, ku tunsin et joku oikeesti välittäis. Mut paskat kävi, olin väärässä. Taas kerran.
Kyl mäkin haluisin olla jonkun kanssa onnellinen, vaikka saatan väittääkki et en tarvii ketään. En vaan haluu, enkä osaa, myöntää et haluun jonkun rakastavan mua. Väitän kaikille, etten mä miestä tarvii, mut totuus onki sit ihan jotain muuta. En jostain syystä uskalla myöntää mitä oikeesti haluun.
Varsinki nyt tarttisin jonkun joka kuuntelee ja jaksaa mua. Oon niin yksinäinen. Tuntuu, et etäännyn kaikista ihmisistä. Jopa omasta perheestä. Kavereiden kanssa juttelu on vaan nykyään lyhyitä kuulumisien vaihtoja. Joka tuntuu tosi pahalle, ku miettii kuinka paljon aikasemmin juteltiin. Oon niin samperin yksinäinen, enkä tee asialle mitään. Miksi? En tiedä. Kuvittelen päässäni, ettei ketään kiinnosta kuunnella mun juttuja. Osaksi se taitaa olla jopa totuuskin. Vaikka mistä mä voisin tietää, mitä mun kavereiden päässä liikkuu?
Mä haluisin olla onnellinen, mut kai mä en vaan osaa. En edes muista millon oon ollu pidemmän aikaa aidosti onnellinen. Tartun aina pieniin epäonnistumisiin ihan liikaa, enkä osaa tehdä asialle yhtää mitään. Haluisin olla se sama aidosti onnellinen ja hymyilevä tyttö, joka joskus olin. Mut se ei oo mahollista, koska jokainen vastaankäyminen syö mua sisältä. Silti mä aina esitän kaikille onnellista. Kuinka paljon tunteita voi yksi hymy peittääkkään? Kunpa osaisin olla aidosti onnellinen useemmin. Onhan mun elämäs tietty hyviikin hetkii, mutten osaa vaan nauttii niistä. Oon onnellinen ehkä pienen hetken, sit taas negatiiviset asiat palaa mieleen, ja siinäpä se mun onnellisuus sit taas menee.
Nyt varsinki ku toi muutto pistää ihan hirveen stressin päälle. Äidilläki on hirvee stressi sen takii ja kaikki sit tulee mun niskan. Tai siltä musta ainaki tuntuu. En uskalla puhuu äidin kans, ku luulen ettei se kuitenkaa kuuntelis, samalla tavalla ku mun isäkin. Aukasemalla suuni oon aina aikasemminki vaan aiheuttanu itelleni lisää harmia, eli mikä järki ois puhua, jos se ei auttais mitään. Mä kun aukasen suuni omista tunteista, ni siit ei seuraa mitään hyvää. Sen oon oppinu.
On hieman sekava olo. Kaikki tuntuu menevän jatkuvasti vaan huonommin. No jospas se tästä viel helpottas. Koska en jaksa enää tällästä pidempään. Stressin pitäs ainaki helpottaa kuhan toi muutto saadaan alta pois. Uudesta asunnosta tulee jonkinlainen postaus, sit ku saa sen sellaseen kuntoon, et viittii kuvia ottaa. Saatan ehkä tehä siitä pienimuotosen videonki, jos vaan saan aikaseks ja viitin tehä.
Mun on tosi vaikee muutenki puhuu siitä miltä musta oikeesti tuntuu. Pienen hymyn taakse on vaan helpompi piiloutua, kun alkaa selittään asioita. Ja kukapa minun juttuja muutenkaan jaksais kuunnella? Ei kukaan jaksa kuunnella saman ihmisen asioita moneen kertaan. Varsinki ku minä aina oon niin negatiivinen kaikkia asioita kohtaan, ei kukaan sellasta ihmistä jaksa kuunnella. Sillä mä sit oonki monesti hiljaa siitä miltä musta tuntuu, vaikka oishan se hyvä osata kertoo tunteistaan. Mä en vaan pysty enkä osaa. Syytäkään en tiiä.
Millon musta tuli näin negatiivinen? Haluisin olla se sama tyttö, kuin sillon joskus. Sillon ku olin aidosti onnellinen ja hymy mun kasvoilla oli vilpitön. Haluun sen ajan takas. Mut mitäpä väliä, kun sitä aikaa ei voi saada takas. Eikä koskaan käy niinku mä haluun, ei koskaan.
Sekava postaus tuli, mut oli vaan pakottava tarve saada kirjottaa asioita ylös. Muuten oisin menettäny yöuneni kokonaan, eikä se ois ollu hyvä juttu. Mä häivyn nyt nukkuun, jos tuota sais untaki vielä. Terapeuttista oli kyl taas kirjottaa asioita ylös, vaikka sekavaa tekstiä tulikin. Ehkä mä näin oppisin avautumaan, ja kertomaan edes jotenkin omista tunteista. Kuvia lisäisin jos löytäsin ensin kameran. Mulla on taas jotain hukassa, se ei oo mitään uutta.
Hyvät yöt kaikille, jotka jakso tänne asti lukee!
-Miia
Mua ainakin kiinnostaa, koska tiedän ton tunteen. Oon kokenut sen saman paskan, mistä selität, vaikka sitä ei ole ehkä huomattu, koska osaan peittää tunteeni vielä paremminkin kuin sä. En oo ollut mesessä ym. paljon ollenkaan pitkään aikaan, mutta se ei meinaa, ettenkö haluais jutella. Kyllä mua kiinnostaa, mä oon vaan paska pitämään ihmisiin yhteyksiä. Sori.
VastaaPoistaMä en oikeen tiiä mitä sanoo, sillä vastauksen kirjottaminen on kestäny. Ei sen puoleen, en mäkään nykyään meses ollenkaa. Äläkä turhaan pyytele anteeks. Et sä oo tehny mitää väärää. Mut tosiaan, en oikeen tiiä mitä sanosin tähän. En oikeen saa mitään ajatusta kasaan.
Poista"Pienen hymyn taakse on vaan helpompi piiloutua, kun alkaa selittään asioita." Tää on niin tuttua. Tähän mä itse turvaudun hyvin usein. Mä oon niin samanlainen kun säkin, en puhu mun tunteista. Mielummin kätken pahan olon kun puhun. Miks? Koska pelkään että toinen käyttää mun sanomia asioita mua vastaan tai levittelee niitä muille. Tää ei oo mikään todellinen asia, mitä pitäis pelätä mun ystävien puolelta mutta mun pää ei vaan sitä usko ja näin ollen on vaan niin paljon helpompaa olla juttelematta asioista. Oon koittanu tästä tietosesti oppia pois. Polku ei oo mikään helppo, vaan tosi mutkainen, kivinen ja pitkä. Mutta oon huomannu että pieniä edistysaskeleita oon saanu tehtyä parin viime vuoden sisällä. Ja se antaa välillä sitä uskoa.
VastaaPoistaMä itse väitän myös ihmisille että mä mitään miestä kaipaa. Tai toinen on, että en mä ketä tahansa kelpuuta. Jälkimmäinen on kyllä ihan totta, mutta ei kuitenkaan selitä sitä miksi mulla sitä miestä ei vielä oo. On mulla muutamia potentiaalisia ihmisiä ollu tässä vuosien varrella. Vaikka mä oon isokokonen niin se ei oo haitannu niitä. Mun koko on haitannu mua, sen takia ne ei oo onnistunu.
Kun välillä nään tosi onnellisia pareja niin itelle tulee jotenkin kans vähän masentunu olo. Eikä se tosiaan oo sitä etteikö toisen puolesta olis onnellinen. Ei se oo multa pois jos toinen on onnellinen. Mutta siitä tulee sellanen olo että ite haluais saman. Ja siks mieli on maassa välillä.
Mä oon tajunnu tässä parin viime vuoden aikana että ennen kun voin saada kunnon parisuhdetta niin mun on käsiteltävä muutamat ongelmat itteni kanssa. Miten, sitä en tiedä. Mutta joku keino on löydettävä. Oon tajunnu sen, että mä en voi antaa itestäni niin paljon kun parisuhde vaatis. Sun pitää luottaa toiseen, kertoa kipeitä asioita ja antaa ittes olla haavoittuvainen. Varsinkin toi viimenen tuottaa mulle ongelmia. Mä oon pettyny ihmisiin tässä vuosien varrella niin paljon, että toi luottaminen ja itsensä alistaminen haavoittuvaisuudelle on vaan liikoja pyydetty just nyt.
Mun ympärillä alkaa ihmiset saada lapsia, mennä naimisiin ja ostamaan omia asuntoja. Itelle tulee jotenkin epäonnistunu olo välillä, eikä sitä tietenkään yhtään helpota sukulaisten kyselyt. Mutta jokaisen elämä vaan menee omaa tahtiaan, selkeesti mun eii tarkotus saada perhettä ihan vielä. Toivottavasti joskus.
En oikee tiiä mitä sanoo. Mut ku oon sanonu et pyrin vastaamaan kaikkiin ni yritän ees jotain saaha.
PoistaSyy miks en kerro asioita on ihan sama. Isän luona jollain kierolla tavalla totuin siihen et mun sanoja käytettiin aina mua vastaa. Enkä oo siit päässy viel pois, mut pikkuhiljaa pääsee parempaan.
Tajusin ite kans tos täl viikol ihan saman, et omat ongelmat on ensin selvitettävä enneko on valmis parisuhteeseen, ihan vakavaan sellaseeen. MUllon niin pahat itsetunto ja luottamus ongelmat, etten voi ruveta vakavaan suhteeseen, ennenkuin oon selvittäny asiat omassa päässä.
Kipeiden asioiden kertominen ei oo mulle kovin iso ongelma, kuitenkaa loppujen lopuks. Tietty kaiken pahimman jättää sanomatta.
Ehkä se onni putkahtaa jostain meille molemmille. Omalta osalta en kyl pysty aattelee niin.