Kysykää!

Päivä päätty sit paskimmalla tavalla. Meidän koira, josta kerroin jo aikasemmin, lopetettiin. Mun äitipuoli sai tahtosa läpi!!! Vaikka toisaalta koira oli vanha, mut silti. Eikä mulle annettu mahollisuutta antaa viimesejä hyvästejä, joka vituttaa mua tosi paljo. Mun isä on ihan tossun alla, se nyt kyl ei oo mitää uutta tietoo.

Aattelin muute tehä kysymyspostauksen, joku tais siitä kysyykki. En oo vähään aikaan tehnykkää. Eli heittäkkää kysymyksiä kommentteihin. Sit ku tarpeeks tulee kasaan niin teen postauksen niistä. Kysykää mitä vaan, katotaan sit vastaanko, jos menee liian henkilökohtaseksi. Eli nyt vaan kyselemään!

R.I.P Kiki <3

-Miia

Broken

Tänää oli paljo helpompi päivä ku aikasemmi. Ehkäpä se täst nyt alkaa helpottaa. Olis itelläkki paljo rennompi olla, vois olla oma ittesä. Paria viimesenä päivänä en oo ees jaksanu olla poikien kans, joka on tosi outoo. Aina aikasemmi oon ollu niitten kans aamusta iltaan. Vetäydyn kaikista vaan kauemmas, ystävistä ja perheestä. Miks elämän pitää olla näin hankalaa? Tääl on mua kohtaan kokoajan jotenki negatiivinen ilmapiiri, tai sile musta tuntuu. En saa oikeen mitään kasaan. Viel 13 päivää jälellä, sit takas kuopioon. Menis mahdollisimma nopeesti!

-Miia

I'm done

Mul o nii paska fiilis. Ja reilu puolet ajasta on vast menny, mitä mun pitäs tääl olla. En tiiä jaksanko. Viikonloppuna rupes helpottaan, mut nyt tänää on ollu tosi itkune päivä. Ei vaa tuu loppuu. Kaks päivää oon ollu täysin omissa oloissa. Ei haluta olla muitten seurassa.

Haluisin lähtee samantien, mut oisin sillon vaa isälleni pettymys. Vaikka pettymys sille oon jo. Sain sille sanottuu siit neljään vuoteen lukemisesta. Eikä se uskonu, et sairastelin keväällä jatkuvasti. Pettymys isän kasvoilla oli kova. En oo se täydellinen tytär, jonka se on aina halunnu.

Tälläst tänää. TOivottavasti kohta helpottas, muute joudun oikeesti lähteen aikasemmin ku piti. Ja mitä mä sanosin edes syyksi??

-Miia

Menneisyys satuttaa

Tää päivä oli kiireinen. Aamulla heräsin ekan kerran jo kuudelta koiran haukuntaan. En olis halunnukkaa nukkua. Muutenki huonosti nukuttu yö kaiken mietittävän takia. Onneks nukahin kuitenki viel uudestaa, vaikkakin vaa tunniks.

Päivä meniki touhutessa poikien kans. Kahessa viisvuotiaassa ja yhes kaks ja puol vuotiaas riittää töitä, vaikka kivahan niitten kans on olla. Ihania pikkusia. En pärjäis tääl ilma niitten seuraa. Kävin illlemmalla kans kävelyllä, ihan yksin. Yritän käydä päivittäin pienel kävelyl yksin, saan ajatella ihan rauhassa ja tuulettua. Mä tarviin vähä sellasta omaa aikaa saada ajatella. On nii paljo ajateltavaa. Koulutki alkaa kohta.

Mun mieli on kyl aika selvä sen jätkän suhteen nyt. Haluun yrittää uudestaa, ei ehkä oo se viisain päätös, mut meen tunteiden mukaa. Mun tunteet sitä kohtaan ei oo muuttunu mihinkää, vaik luulin olevani siit jo yli. En sit vissii ollukkaa. Päätin kerranki ottaa riskin, ja toivottavasti se kannattaa. Kunpa mun ei vaan tarttis katuu sitä päätöstä, toivotaan parasta.

Mun äitipuoli haluis lopettaa meidän koiran. Koen tän koiran edelleen osaks omaks, ku se on ollu meil iha pennusta, vaikken asukkaan enää tääl. Syytti sitä toisen koiran tekosista, ja muutenki haluis sen vaan pois. En oo aikasemmin mun isän olevan niin vihanen mun äitipuolelle, tai no en tiiä oliks se vihane, mut äkäselle se kuulosti. Ei iskä sitä helpolla anna lopettaa. Enkä minäkää halua.

Tää seuraava on sit ihan oma ajatus, todenperäsyydestä en sit tiiä, mut mun mielest mun äitipuoli haluaa sen koiran pois vaan sen takii, ku se on todiste et mun isällä on ollu joskus joku toinenki nainen. Mun äitipuoli on jo monen vuoden ajan halunnu lopettaa tän kyseisen koiran. Muutenki mun äitipuoli remontoi taloa, eikä tääl oo enää montaakaa juttua entisellään, epäilen samaa syytä tähänki. Ja meidän (mun ja mun kahen täyssiskon) kans sil on ollu ongelmaa, ihan kuin se ihan tahallaan haluis savustaa meidät pois mun isän elämästä. Onko tää sit totta, siitä en tiiä. Mut tää on mun mielipide asioista.

Täst tekstist taitaa aika selvästi nähä, etten oo äitipuoleni kans väleissä. Puheväleis oon, mut siihen se jää. Sen verran pahoja sanoja, jotka satutti pahasti, on tullu hänen suustaan, etten voi noin vaan unohtaa. Mut mun on vaan pakko hyväksyy se fakta, et hän on nyt vaan osa perhettä, halusin tai en. Äitipuolen naama mua eniten muistuttaa niistä vanhoista jutuista, jotka pistää ahistaan. Voin jopa suoraan sanoa, et vihaan tätä ihmistä. Tämän ihmisen takia jouduin käymään läpi helvetin, juuri siinä iässä kun etsin itseäni, ja olisin tarvinnut tukea. Tän ajan takia mulla on pahat itsetunto ongelmat ja luottamus ongelmat. Mut mä korjaan niitä kokoajan, pikkuhiljaa. Vuosii viel tulee kestään, ennenkuin ne on pois.

Syvät arvet jäi, mut osa niistä oli myös ihan omaa syytä ja tyhmyyttä.  Kunpa mä voisin ottaa takaisin sen päätöksen muuttaa isälle. Mut en voi, mun on opittava hyväksymään tapahtunut. Ehkä vielä joskus.

-Miia

Toinen mahdollisuus

Näin facebookissa kuvan, jossa oli teksti: "Stop being afraid of what could go wrong, and start being positive about what could go right."  Se iski aika arkaan paikkaan, mut se on kuitenki se totuus. Mä ajattelen melkeen aina asioista negatiivisesti, koska pettymys ei sillon oo niin paha. Mut jos en koskaa uskalla ottaa riskiä, en tuu myöskää saavuttamaan mitään. Enkä saamaan sitä mitä haluun.

Elämä on aikamoista uhkapeliä, joskus onnistuu ja joskus ei. Se fakta on vaan hyväksyttävä. Joskus on annettava toinen mahdollisuus, ja mul taitaa olla se edes.

-Miia

Henkisesti koetuksella

Edellisen postauksen kirjotin hetkessä. Piti lähtee käymää tuulettumassa pihalla välissä, lähin kävelemään vaa johonni suuntaa. Sain ajatella rauhas, kerranki. Vaikka ei ne mun ajatukset yhtään selvenny. Facen kautta (kiitos puhelimen) juttelin sen jätkän kans samalla.

Miks just nyt, ku on muutenki niin paljo juttuja? Miks melkeen kahen kuukaude jälkee? Mikä toi sen takas? Niin paljo kysymyksii, joihin en uskalla kysyä vastauksia. Viimesimmä kyl kysyin, mut ei se osannu sanoo siihe mitää.

Osittai haluun kokeilla uudestaa, osittain taas pelkään, et muhun sattuu uudestaan. Ja se on mun pahin pelko. En uskalla ottaa tälläsis asioissa mitää riskejä, ku pelkään et muhun sattuu. Ehkäpä mun nyt tulis sit ottaa se riski siit et muhun sattuu. Miks ihmissuhteiden pitää olla näin hankalia?

Mä en saa mun ajatuksii oikeen kokoon. En todellakkaa osannu oottaa tätä tapahtuvan, tuli iha puun takaa. Tuli muutenki aika paskaan väliin, ku ahistaa tääl isäl olo jo iha tarpeeks. Oon kyl nyt henkisesti aika koetuksella. Mut enköhä mä selvii, ainaki suurinpiirtein. On kyl paljo asioita mietittävänä just nyt.

-Miia

Kriisi

Shiiit, nyt tää jätkä lisäs mut facessa. Oon siit kyl jo yli, mut pieni osa musta haluis yrittää uudestaa. Mä en tiedä mitä mun pitäs nyt tehä. btw. mun ilme oli varmasti näkemise arvone ku hoksaasin. Helppikkää, ja antakaa mielipitteitä!

MUOKS! Lisäsin kaveriks, mut mielipiteitä saa silti antaa!

Sattumaako? Epäilen.

Terveiset pohjosesta! Täällä ollaan, ainaki fyysisesti. Henkisesti kyl tuntuu, et oisin muualla. Eilen tulin tänne ja pitäs olla elokuun 11. päivään asti. Oon varmaa henkisesti iha lopussa sillon, ja seuraavana päivänä alkaa koulu.

En oo ilmottanu yhellekkään kaverille täällä, et oon kaupungis. Ei innosta nähä kavereita sen yhen viikonlopun jälkeen. Vaikka se ulkopuolisuuden tunne taitaa olla vaan mun omasta päästä kiinni. En oo sellases kunnos henkisesti, et tekis mieli nähä ketään. Tää toiminta voi aiheuttaa menetettyjä ystävyyssuhteita, mut se ei jaksa tällähetkellä kiinnostaa yhtään.

Päivisin olo on iha ok. Vaikka en oikeen meinaa löytää paikkaani. Iltasin iskee pienehkö ahistus, vaikkei yhtä kova ku aikasemmin. Eilen ku tulin tänne, mun pikkuveljen ilme oli aivan ihana, ku se näki mut. Mun pikkuveljen takiahan mä oikeestaa tänne tuun. Ja sit siskopuolen kahen pojan takia, varsinki vanhemman. Niin kiintyneitä noi lapset muhun. Kuinka paljon voi sydäntä lämmittää kun kaks 5-vuotiasta tulee halaamaan! Aivan ihania pikkusia. Mun pikkuveli on mulle tosi tärkee. Se pitää mut henkisesti paremmassa kunnossa, ku mitä olisin ilman sen seuraa.

Eilen juttelin hieman iskän kans ihan niitä näitä. Ja sit mun rahatilanne tuli siin esiin. Ku totesin et mul ei oo tilil hirveesti rahaa, ni mun isä vaan totes, ettei pidäkkää olla. Se lause jäi vähä mietityttää, et mitä se sil oikee meinas. Joku juttu siin on oltava taustalla, en vaan tajuu et mikä. Joku pointti siin kommentis pitää olla, ei mun isä sitä muuten ois sanonu. Muuten on nää kaks päivää menny olosuhteisiin nähen paremmin, ku oletin. Lasten kans touhuillu koko päivän, pieniä taukoja siellä täällä.

Tänään ku  kävin täs illalla galleriassa, huomasin et tää jätkä, jonka kans oli säätöö tos loppukevääst, oli tsekannu mun profiilin. Ei olla puhuttu melkeen kahteen kuukauteen ja yhtäkkiä sit tää. Epäilen, et ois sattumalta käyny. Ei tollast käy sattumalta. Mitähä se oikee meinaa?? No katellaan käykö täs lähiaikoina mitää uutta.

-Miia

Anteeksi!

Edellinen postaus sai aikaan kommenttien tulvan. Sekä positiivista et negatiivista, mut ihan hyvä vaan et saa sitä kritiikkiäkin.

Sen edellisen postauksen tarkotuksena ei todellakaan ollu leimata ketään huonoks ystäväks, eikä todellakaan satuttaa ketään. Muutama sanokin, et ensin ois pitäny puhuu kavereiden kans. He oli siin iha oikees. Mut kukaan ei oo täydellinen, jokanen tekee virheitä joskus. Mä tein täs kohtaa virheen. Kaikkee ei pidä heti kirjottaa tänne.

Mä en osaa ajatella asioita muiden kannalta.  Tai siis osaan, joissain asioissa. Mut sillon ku tollaset tunteet, kuten edellisessä postauksessa, tulee pintaan, en osaa aatella sitä et loukkaan muita. Mä loukkaan niitä, joista mä välitän eniten, liian monesti.

Pyydän anteeks niiltä, joita edellinen postaus loukkas. Se ei ollu mun tarkotus, enkä sitä ees halunnu. Yritin vaan pistää ajatuksia sanoiks. Tiiän oon ihan kamala ystävä...

-Miia

Selittelyä

On tullu jo kyselyä tohon edelliseen postaukseen liittyen, joten aattelin hieman selittää mikä siin on kyse.

Viikonloppuna oli siis pari kaverii käymäs täällä, ja oli iha kiva viikonloppu. Käytiin Animeconissa ja hauskaa oli. Ainoo huono puoli oli, et välil, aika useinki, tunsin itteni tosi ulkopuoliseks. Varsinki sillon ku nää kaks rupes puhuun sellasista asioista mistä mulla ei ollu hajuukaan. Nää molemmat on samassa koulussa, ja usein, jostain syystä, puhe käänty heidän kouluunsa, ja muuhun kaupungissa tapahtuneeseen. Tää sai mut tunteen itteni tosi ulkopuoliseks, ku en tienny yhtään mistä nää kaks sattu puhuun. Enkä tienny mitä sanoo.

Onko tää ihan aitoo fiilistä, vai kuvittelenko mä kaiken päässäni? Seurana on parhaat kaverit, mut silti fiilis on ihan sama ku aikasemmin. Mussa on pakko olla jotain vikaa, ku ihmiset ei jaksa mua kovin kauaa. Tällästä pientä ongelmaa taas, itseasiassa aika isoki ongelma. Mä en jaksa tällästä...

-Miia

Something is wrong with me

Mikä mua vaivaa?? Oli seura mikä hyvänsä tunnen itteni ulkopuoliseks. Etäännyn kaikista, enkä ees haluais, nii vaa käy. Musson selvästi jotai vikaa.

Viikonloppuja

Viikonloppu meni ihan hyvi. Ihan positiivisissa merkeissä. Jäi kyl hyvä fiilis

Perjantaina käytiin äidin kans viinijuhlilla kattomassa yön keikka. Siel sato kaatamalla vettä ja eikä meillä tietenkään ollu sateenvarjoja matkassa, eli ku kotiin pääs olin ku uitettu koira. Onneks en sairastunu. Kevään aikana tuli sairastettuu ihan tarpeeks.

Lauantai meni iha rennoissa merkeissä. Äiti lähti käymään yhen ystävättärensä luona illalla. Mä taisin hiema innostuu juomaan ja sunnuntaina oli kyl sen mukane oloki. Ei ollu kovin paha krapula, mut ei ollu hehkee olo ollenkaa. Sunnuntai meni siis krapulassa, hups.

Viime yönä juteltiin siskon kans ihan kunnolla. Ei varmaa oo tollasta keskusteluu käyty ikinä. Mut oli kiva, juteltiin vähän kaikesta. Tuntuu sille et mun sisko ymmärtää mua ehkä parhaiten noissa mun perhejutuissa ku kukaan muu. Taitaa johtuu siitä, et meil molemmilla on samantapasta juttua taustalla. Itkulta ei meinannu välttyy sillon. Mut loppujen lopuks oli hyvä olo siit et pysty puhumaan asioista. Me ollaa tosi samanlaisii loppujen lopuks, paljo enemmä ku luulin.

Siin keskustelus tuli esille se, et pitäs puhuu isän kans näistä jutuista. Tuli siin sit mieleen, et voisin kirjottamalla kertoo. Voi miettii tarkkaa mitä aikoo sanoo, ja voi sit muokata sitä tekstiä. Muutenki pysyis ajatukset paremmin kasassa. Kirjottamine on mulle niin paljo helpompaa, kun kertoo kasvotusten. Mut en rupee kirjottaan ennenku meen sinne. VAsta sitte ku tuun takas elokuussa.

Pyrin tälläviikolla tekeen esittelyn meidän uudesta kämpästä. Mut kattoo nyt saanko sit aikaseks, ku on niin paljo muutaki juttua.

Nyt ei tuu tän isompii mieleen. Seuraavaan kertaan!

-Miia

My story

Mä en voi enää pakoilla mun menneisyyttä. En oo halunnu puhua tietyistä asioista, mut enää en voi pakoilla. Mä en tällämenolla tuu koskaan meneen eteenpäin niistä paskista ajoista. Täysin en koskaan voi unohtaa, mut mun on joskus hyväksyttävä oma menneisyyteni. Enkä voi hyväksyä sitä, ennen kuin pystyn puhumaan siitä julkisesti. En voi piilotella loputtomiin näitä asioita. Asioiden piilottelu ja pakoilu vaan pahentaa mun oloo. Siks aattelin hieman valaista teitä rakkaita lukijoita mun menneisyydestä. Mul ei ollu helpoin teini-ikä, paljo enemmän ongelmia ku normaalilla teinillä.

Mun lapsuus on ihan normaali, siihen asti et vanhemmat eroo. Se tapahtu samana kesänä kun täytin 11, eli vuonna 2006. Se oli tosi iso järkytys. Sitä ei vaan usko, et se vois tulla omien porukoiden kohalle. Kova valinta oli, et jääkö isälle vai lähteekö äidin mukana uudelle paikkakunnalle. Mulle päätös oli kuitenkin aika selvä. Olin aina ollut äidin tyttö, joten lähdin uudelle paikkakunnalle. Ensimmäinen muutto oli siis edessä. Vuoden 2006 syksystä en muista paljon mitään. Jotain asioita muistaa, mut muuten on ihan pimennossa ja sumusta se aika. Sain heti kyl uusia kavereita. Hyviäkin sellasia.

Vuoden 2006 syksy meni sulatellessa tota eroa. Eikä asiaa yhtään helpottanu se, et isän luokse tuli uus perhe jo seuraavana jouluna. Ja mulle isä päätti kertoo asian puhelimessa, kun olin matkalla isäni luokse. Sillon en sitä niin tajunnu, mut nyt tajuun et tosi epäkohteliasta ja tosi loukkaavaa kertoa noinki iso juttu puhelimessa. Mun mielestä se olis pitäny kertoo kasvotusten ja antaa aikaa sulatella uutista. Mun isä ei antanu mulle aikaa sulatella sitä, sillä uus perhe oli jo siellä vastassa. Oon tosi loukkaantunu vieläki tosta tavasta. Mun isä on kuulemma äidille myöntäny toimineensa väärin, mut mulle ei oo hiiskunu siitä sanaakaan. Ja en tuu unohtaan tätä loukkausta, ennen ku mun isä myöntää mulle suoraan tehneensä väärin.

Aluks tulin ihan hyvin toimeen uuden perheen kans. Ystävystyin kaksi vuotta nuoremman siskopuoleni kans. MIelestäni mulla ei mitää isompaa ongelmaa ollu heidän kanssaan. Kaikki suju hyvin.

Kesällä 2007 sain äidiltäni shokkiuutisen, olimme muuttamassa taas. En halunnut muuttaa pois ystävien luota, mut eipä mun mielipidettä kysytty. Muutama vuos myöhemmin äitini kuitenkin myönsi, et olis voinu jättää muuttamattakin. Mut tehty mitä tehty. Ei ollu taas helppoo muuttaa. Juuri kun oli saanut kavereita.

Uudella paikkakunnalla asiat ei mennytkää niin hyvin kun edellisellä kerralla. Jäin porukan ulkopuolelle. Mua kiusattiin ja jätettiin yksin. Asiaa ei helpottanu yhtään mun siskon ongelmat, joista en tähän se tarkemmin rupee selittään, mut rankkaa aikaa oli. Tosi paljo kaikkee kerralla. Mä oman tapani mukaan sit päätin lähtee ongelmiani karkuun ja tein päätöksen muuttaa isän luokse takas. Tota päätöstä kadun tosi paljon. Ilman sitä paljon paskaa ois jääny kokematta. Mut paljo hyviiki juttuja ois jääny kokematta, eli hieman kakspiippunen juttu. Kaikenlisäks mun isällä ja äidillä oli paljo riitoja ton eron takia ym vastaavaa. Mun isä käytti mun huonoa tilannetta hyväkseen ja manipuloi minua osittain. Mut loppupeleissä päätös oli kuitenki mun. Yks asia on minkä oisin halunnu isäni sillon sanovan: " Sä et voi juosta ongelmias karkuun.". Ton lauseen kuulin vasta monen vuoden kuluttua.

Kunpa vaan oisin jättäny menemättä isälle. Mä kadun sitä niin paljo, et rupee ihan itkettään. Niin paljo kyyneliä ja paskaa ois jääny kokematta. Mun elämä ois ollu ilma tota päätöstä niin paljo helpompaa. Mut tehtyä ei saa tekemättömäks. Ton päätöksen takia mun seuraavasta kahesta ja puolesta vuodesta tuli täyttä helvettiä.

Tost kahesta ja puolesta vuodesta ei oo helppo puhua. Siihen liittyy niin paljo kaikkee, etten pysty kaikkee kertomaan. Peittelen muutamaa asiaa läheisiltä, enkä halua puhua niistä. Liian kivuliasta. En haluais muistella tota aikaa, mut jotta mä voisin siirtyy eteenpäin ja saada ongelmat korjattua, mun on puhuttava asioista. Kaikkee en tosiaan pysty kertomaan vieläkään, mut yritän kertoo mahdollisimman paljo. Herkemmille voisin sanoo sen verra, etten suosittele lukemaan. On sen verran rankkaa tekstiä. Ja tutuille, jotka ei halua uskoa mun puolta tarinasta voivat lopettaa lukemisen saman tien. En jaksa kuunnella valitusta siitä kuinka pilaan toisten maineet. Ite ne sen tekee.

Tosiaan kesällä 2008 muutin isälle. Samana keväänä syntyi mun aivan ihana ja rakas pikkuveljeni. Mun pikkuveljest tuli mulle ton ajanjakson aikana tosi tärkee. Ensimmäinen puoli vuotta meni ihan ok, ilman isompia ongelmia. Tietty oli nää perus uus-perhe ongelmat, muttei mitään isompaa. Sit pikkuhiljaa asiat alko mennä huonompaan suuntaan. Rupesin saamaan valituksia muu äitipuolelta. En mä aluks ottanu sitä kovin tosissaan. Ei se niin pahaa ollut.

Mut kaheksannen luokan syksyllä asiat alko vaan pahenemaan. Sain entistä enemmän valituksia, ja mun painosta tuli mun äitipuolelle ongelma. Hän ei millään halunnu hyväksyy mua sellasena ku oon. Ja jos suoraan sanotaan, pidän häntä painorasistina. Hänen mielestään kaikkien pitäisi olla laihoja ja muutenkin samasta muotista tehtyjä. Tästä asiasta tuli se isoin vääntökapula meidän välillämme. Siitä isoimmat riidat tulivat. Niin pitkälle kun mä muistan mulla on ollu enemmän tai vähemmän ylipainoa.

Teininä en tietenkään kuunnellut yhtään mitä äitipuoleni minulle sanoi. Kapinahenkeä, uhmasin hänen tahtoaan. Ei ollut kovin järkevää. Mut en mä tässä ainoa syypää ole, niinkuin jotkut mulle sanoo. Kyl riitaan tarvitaan aina kaks. Mun äitipuoli ärsytti minua tahallaan, ja minä muutenkin kiivasluontoisena hermostuin. Me molemmat olisimme voineet käyttäytyä kypsemmin ja järkevämmin. Molemmissa on syytä tapahtumiin. Syytä ei voi laittaa kummankaan niskaan kokonaan.


Onneksi minulla oli ystävät, joiden avulla pystyin koulussa edes hetkeksi kotiolot. Koulu oli mulle pakopaikka, vain pakosta jäin kotiin. Kotona tunsin itteni täysin arvottomaks, ja turhaks, jota kukaan ei halunnu. En ollutkaan se täydellinen tytär, jonka isäni halusi. En saanut hyviä arvosanoja, enkä  muutenkaan ottanut valituksia vastaa hyvällä, vaan sanoin vastaan. Tunsin itteni täysin epäonnistuneeks. Olin täysin arvoton.

Yhdeksännen luokan aikana tilanne vain paheni ja paheni. Minun painostani tuli äitipuolelleni pakkomielle. Sain samasta asiasta valitukset parhaimmillaan neljä kertaa päivässä. Aamulla, ennen kouluun lähtöä, koulun jälkeen, navettatöiden aikana, ja vielä illalla. Isäni lupasi minulle, että parantaa asioita. Mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Se, että oma isä rikkoo luottamuksen, teki mulle sen etten vieläkään pysty luottamaan kehenkään. En ees itteeni.

Keväällä 2011 tuli stoppi. Totaalinen stoppi. Olin juuri ollut viikonlopun äitini luona täällä kuopiossa. Linja-autossa ennen Lapinlahtea sain paniikkikohtauksen. Edes limsapullon avaaminen ei sujunut ilman kyyneliä. Soitin äidilleni, etten pysty menemään enää takaisin. Jäin Lapinlahdella pois, ja äitini tuli hakemaan minua. Tästä päätöksestähän isäni raivostui. Meinasi tulla hakemaan minut takaisin, ja vaikka olisi tullutkin en olisi suostunut menemään enää takaisin.

Isäni haukkui minut ihan täysin puhelimessa tuona päivänä, ja silloin kuulin ne sanat, jotka hänen olisi täytynyt sanoa jo vuosia sitten. "Et voi juosta ongelmiasi karkuun." Miksi vasta nyt? Miksei aikaisemmin? Mikset sanonut sitä silloin, kun nuo sanat olisi pitänyt sanoa ensimmäisen kerran?

Kaiken lisäksi hän päätti sekoittaa asiaan ystäväni, jolla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa! Ystäväni kuitenkin päätti pysyä minun puolellani. Olen syvästi loukkaantunut isälleni tuosta päivästä edelleen. Tietysti itsekkin sanoin asioita, joita en oikeasti tarkoittanut. Olen loukkaantunut siitä, ettei hän tehnyt asioille mitään vaikka niin lupasi. Se vei luottamukseni kaikkiin ihmisiin.

Tämän kaiken takia välini isään ovat todella viileät. Emme pidä yhteyttä juuri ollenkaan. Käyn kyllä siellä, mutta suurimmaksi osaksi vain pikkuveljeni takia. En halua, että hän unohtaa minua. Isälle meneminen ahdistaa aina. Ja illat siellä ovat todella hankalia. Päivisin riittää niin paljon tekemistä, etten ehdi miettiä menneitä. Illalla kaikki vanhat asiat tulevat mieleen ja silloin ahdistus iskee. Välillä todella pahasti.

Mitä minulle jäi käteen tästä ajan jaksosta elämästäni? Huono itsetunto, epävarmuus itteäni kohtaan, huonot välit isän puolen sukuun, oma kuva vääristyi, en ole tyytyväinen mihinkään mitä teen, tunnen epäonnistuneeni, en ollutkaan se täydellinen tytär jonka kaikki halusivat. Sain kuitenkin muutaman todella hyvän kaverin tuona aikana ja paljon hyviä kokemuksia ja muistoja heidän kanssaan. Pääasiassa muistot ovat kuitenkin negatiivisia.

Joskus isän luona asuessa pelkäsin henkeni puolesta. Pelkäsin, että äitipuoleni tulee tappamaan minut huoneeseeni. SIksi pidin oveani aina säpissä. Osittain tuon takia pelkään edelleenkin pimeää. Turha pelkohan toi nyt kuitenkin oli, ei se nyt niin hullu ole kuitenkaan.

Haluan korostaa, etten syytä ainostaan isääni tai äitipuoltani asiasta ja tapahtumista. Jokainen meistä kolmesta olisi voinut hoitaa asioita eritavalla. En minäkään ole täydellinen, kyllä minussakin on syytä kaikkeen siihen paskaan. Mutta ei se kaikki ollut minun syytäni, kuten olen kuullut sanottavan. Ja on sen yksi tärkeä henkilö sanonut suoraankin. Eipä enää sen jälkeen ollut niin tärkeä...

Tällästä oon siis joutunu kokemaan.Oon joutunu kokemaan paljo enemmän ku oisin koskaan halunnu. Noi kokemukset kyl kovensi mun kuoren. Muutenkin kun yläaste on sitä aikaa, et etitään sitä minä-kuvaa. En näytä tunteitani, enkä kerro niistä. Piilottelen asioita, koska luulen ettei ketään kiinnosta.

En oo se sama ihminen, joka naiivina lähti isän luo ongelmia karkuun. Enkä tuu koskaan olemaankaan se sama tyttö. Olin täysin sinisilmänen isäni puheita kohtaan. Hän käytti heikkoa tilannettani äitiäni vastaan. Jouduin vanhempieni kiistakapulaksi. Eikä se ollut kivaa, tunsin olevani kuin jokin tavara, jota heitellään paikasta toiseen. Jouduin samaan tilanteeseen vielä toiseenkin kertaan.

En tuu koskaan unohtamaan mitä isäni luona tapahtui. Anteeksiantokin voi olla hankala antaa. Tällähetkellä en voi edes ajatella antavani anteeksi kaikkia niitä tekoja. Ainakaan ilman kunnollista anteeksipyyntöä. Tuntuu vain että isäni olettaa, että olen siirtynyt etteenpäin. Muttakun en ole. En voi unohtaa, arvet on liian syvät. Ja ne arvet eivät koskaan parane.

Ei ollu helppoo kirjottaa näitä asioita ylös. Joitakin jouduin jättämään pois, koska en halua kaikkien vielä tietävän niistä. Mut terapeuttista kyl oli kirjottaa tapahtumia ylös. Ehkä mä viel opin hyväksymään kaiken tapahtuneen, tekemättömäks sitä ei saa kuitenkaan.

Pahoittelen, jos teksti on sekavaa. Ei tosiaan ollu mikään helpoin homma tehä tää. Mut toivottavasti tää auttaa teitä ymmärtämään miks oon herkkä ym.

Seuraavassa postauksessa kirjotan sit jo positiivisemmista asioista! Nähdään silloin!

-Miia

Netti toimii!

Sain netin eilen illalla toimimaan. Jippii! Nyt voi taas roikkuu netissä. No ei, pitää purkaa tavaroita. Kävin äsken kaupungilla, ja mä jopa pyöräilin sinne. Nyt hapottaa ihan sikana. Mut silti on sillee hyvä fiilis, ku sai lähettyä. Jotai kuus kilsaa siit varmaa tuli yhteensä, en oo ihan varma. On toi varmaa sen verta pitkä matka kuitenki, etten ainakaa ihan heti viitti rupee kulkeen pyöräl koulus. Ensin varmaa nostan kuntoo paremmaks ja sit rupeen pyöräileen kouluun. Saiskoha sitä nostettuu jo ennenko koulut alkaa? Vaatis kyl aika paljo töitä, ja lähen heinäkuun loppupuolella Pudiksellekki. Voisha tuota kyl kokeilla.

Nyt on tää pari päivää kyl tosi positiivisis mielis. Tekee varmaan se, et tietää ystävien tulevan ja saa sit niitten kans viettää aikaa. Tulee kyl oleen paras viikonloppu ikinä, tai ainaki pitkään aikaan. Sitä viikonloppuu odotellessa. Tää on just sitä mitä oon kaivannu, ei tarvii yksin istua kotona. Piristää mielialaa just sillä tavalla mitä oon halunnu. Ihanaa saada kavereita ympärille.

Paljo riittää vielä purkamista. Munki huone on viel täynnä laatikoita. Se asuntopostaus tulee ehkä ens viikolla. Viimestään ennenko lähen Pudikselle. Riippuu paljolti siitä miten tätä saa siistittyä. Tosi huonolla tuurilla tulee vasta elokuussa, mut enköhä saa sen tehtyä joko ens viikolla tai sitä seuraavalla. Oon kyl tosi tyytyväinen siihe mitä ollaan nyt muutaman päivän aikana jo saatu, vaikka paljo on viel purkamatta.

Meil taitaa olla aika rasittava seinänaapuri. Tänä aamuna meillä kävi sähkömies, joka vahingossa oli pysäköiny autosa tämän meidän naapurin autopaikalle. Tää nainen oli ihan raivoissaan asiasta. Kävi paukuttamassa meidän ovee ja sit ku avas ni kauheet valitukset. Kyl mä ymmärrän, et ottaa päähän, et toiset pysäköi hänen autopaikalleen, mut ois kyl voinu käyttäytyä asiallisemmin. Varsinkin kun kyseessä oli sähkömies, joka ei voinut tietää, ettei siihen voi pysäköidä. No kohta tää sähkömies lähtee hakemaan jostain muualta tarvikkeita, ja kun hän tulee takas ni tää nainen rupee hieman aukoon päätään hänelle tossa pihalla. Oli kuulemma uhkaillu poliisilla ym. Että tälläne naapuri meillä. Saa nähä minkälaisia valituksia saadaan tältä naiselta. Mut on kyl toi et rupee ulkopuoliselle aukoon päätään, menee mun mielest vähä yli. Mitä mieltä te ootte? Menikö naiselta yli vai oliko teidän mielestä hän oikeassa, et valitti asiasta? Pistäkää mielipiteitä!


Eipä mulla ollu muuta. Seuraavaan kertaan ja pistäkää tosiaan mielipiteitä tämän meidän naapurin käytöksestä. Must vähä tuntuu, et mä tuun luultavasti ottaan hänen kanssaan yhteen vielä. Moikka!

-Miia

Muutto

Eilen me äidin kans muutettiin. Aamulla heräsin joskus kuuden maissa. Päivä meni about kolmen tunnin yöunilla. Seittemän aikaan muuttoauto tuli pihaan, ja sit alkoi tavaroiden pakkaus. Siin meni vaan reilu puoltoista tuntia, eli suhteellisen nopeesti.

Sitte lähettiinki petosen asunnon pihasta viimestä kertaa. Mä olinki jo kaivannu maiseman vaihdosta. Tavaroiden purku oli sit hitaampaa. Kaikenlisäks tääl rypysuolla oli edellisten asukkaitten tavaraa, jotka oli sit tiellä. Ihan hyvin auto saatiin onneks purettua. Melkeen heti ku cargon ( firma, joka hoiti meidän muuton) auto oli lähteny, alko satamaan vettä. Sitä jatkuki sit koko päivän.

Koko rulianssi hoitu noin neljään tuntiin. Isoilta ongelmilta vältyttiin. Pieneksi ongelmaksi koitui meidän sohvan saaminen olkkariin. Onneks oli asiansa tunteva muuttomies, joka sai sen apurinsa kanssa kuitenkin pyöriteltyä sisään.

Jos muuttofirmaa mietitte voin suositella cargoa. Hoiti meille jo kolmannen muuton, ja aina saatu hyvää palvelua, kuten tälläkin kertaa. Asiakaspalvelukin toimii.

Postausta asunnosta tulossa sit kun se on sellasessa kunnossa, et viittii esitellä. Tällähetkellä laatikoita on joka nurkassa. Tällä viikolla en ainakaan pysty sitä tekemään.

Eilen mut yllätettiin ihan totaalisesti. Kaks mun kaverii on tulossa viikon päästä perjantaina tänne! Ihanaa saada seuraa. Varsinkin kun kyseessä on mun parhaat kaverit. Tulee vaan hieman kiire saada paikat siihen kuntoon, et mahutaan oleen tääl. Eilen kysyin jo alustavasti äitiltä, et saatasko me olla kolmistaan täällä koko viikonloppu. Tai ainaki yks yö. Varmaa vastausta en saanu. Toivottavasti saatas.

Mulla ei edelleenkään toimi nettitikku läppärissä. Täytyy varmaan käyttää sitä jossain ja yrittää selvittää et mikä siin on. Vika on mun läppäris, koska siskon koneella ei oo mitään ongelmaa. Kyllä se mulla yhdistää, mutta ei aukase mitöön sivuja. Jää vaan muodostamaan yhteyttä. Selaimena mul on mozilla. Osaisko joku auttaa?

Blogin postaukset on siis kännykän varassa. Onneks sentään tässä netti toimii. En osaa enää olla ilman nettiä.

Viimeyönä nukuin jotain 15 tuntia. Nyt ei kyl väsytä yhtään. Voisin pikkuhiljaa nousta sängystä ylös ja  lähtee syömään aamupalaa. Sit pitääkin ahkerana ruveta purkamaan laatikoita. Saa kysellä jos kiinnostaa! Onko kellään postaustoiveita, niitäkin saa laittaa.

Seuraavan kertaan!

-Miia