Menneisyys satuttaa

Tää päivä oli kiireinen. Aamulla heräsin ekan kerran jo kuudelta koiran haukuntaan. En olis halunnukkaa nukkua. Muutenki huonosti nukuttu yö kaiken mietittävän takia. Onneks nukahin kuitenki viel uudestaa, vaikkakin vaa tunniks.

Päivä meniki touhutessa poikien kans. Kahessa viisvuotiaassa ja yhes kaks ja puol vuotiaas riittää töitä, vaikka kivahan niitten kans on olla. Ihania pikkusia. En pärjäis tääl ilma niitten seuraa. Kävin illlemmalla kans kävelyllä, ihan yksin. Yritän käydä päivittäin pienel kävelyl yksin, saan ajatella ihan rauhassa ja tuulettua. Mä tarviin vähä sellasta omaa aikaa saada ajatella. On nii paljo ajateltavaa. Koulutki alkaa kohta.

Mun mieli on kyl aika selvä sen jätkän suhteen nyt. Haluun yrittää uudestaa, ei ehkä oo se viisain päätös, mut meen tunteiden mukaa. Mun tunteet sitä kohtaan ei oo muuttunu mihinkää, vaik luulin olevani siit jo yli. En sit vissii ollukkaa. Päätin kerranki ottaa riskin, ja toivottavasti se kannattaa. Kunpa mun ei vaan tarttis katuu sitä päätöstä, toivotaan parasta.

Mun äitipuoli haluis lopettaa meidän koiran. Koen tän koiran edelleen osaks omaks, ku se on ollu meil iha pennusta, vaikken asukkaan enää tääl. Syytti sitä toisen koiran tekosista, ja muutenki haluis sen vaan pois. En oo aikasemmin mun isän olevan niin vihanen mun äitipuolelle, tai no en tiiä oliks se vihane, mut äkäselle se kuulosti. Ei iskä sitä helpolla anna lopettaa. Enkä minäkää halua.

Tää seuraava on sit ihan oma ajatus, todenperäsyydestä en sit tiiä, mut mun mielest mun äitipuoli haluaa sen koiran pois vaan sen takii, ku se on todiste et mun isällä on ollu joskus joku toinenki nainen. Mun äitipuoli on jo monen vuoden ajan halunnu lopettaa tän kyseisen koiran. Muutenki mun äitipuoli remontoi taloa, eikä tääl oo enää montaakaa juttua entisellään, epäilen samaa syytä tähänki. Ja meidän (mun ja mun kahen täyssiskon) kans sil on ollu ongelmaa, ihan kuin se ihan tahallaan haluis savustaa meidät pois mun isän elämästä. Onko tää sit totta, siitä en tiiä. Mut tää on mun mielipide asioista.

Täst tekstist taitaa aika selvästi nähä, etten oo äitipuoleni kans väleissä. Puheväleis oon, mut siihen se jää. Sen verran pahoja sanoja, jotka satutti pahasti, on tullu hänen suustaan, etten voi noin vaan unohtaa. Mut mun on vaan pakko hyväksyy se fakta, et hän on nyt vaan osa perhettä, halusin tai en. Äitipuolen naama mua eniten muistuttaa niistä vanhoista jutuista, jotka pistää ahistaan. Voin jopa suoraan sanoa, et vihaan tätä ihmistä. Tämän ihmisen takia jouduin käymään läpi helvetin, juuri siinä iässä kun etsin itseäni, ja olisin tarvinnut tukea. Tän ajan takia mulla on pahat itsetunto ongelmat ja luottamus ongelmat. Mut mä korjaan niitä kokoajan, pikkuhiljaa. Vuosii viel tulee kestään, ennenkuin ne on pois.

Syvät arvet jäi, mut osa niistä oli myös ihan omaa syytä ja tyhmyyttä.  Kunpa mä voisin ottaa takaisin sen päätöksen muuttaa isälle. Mut en voi, mun on opittava hyväksymään tapahtunut. Ehkä vielä joskus.

-Miia