Niin kuin otsikosta huomaa, tänään ei oikeen mikään menny putkeen. Ensinnäkin nukuin viimeyön tosi huonosti. Aamulla hoksasin, etten pääse kirjautuun sähköpostiin. Pitäis varmistaa, et se on oikeesti mun. Ja tietenkään en muista mitään juttuja, kun kyseessä on joskus vuonna pottu ja nakki tehty sähköposti, eli kauan sitten. Tän takii jouduin tekeen uuden skypenki.
Seuraavaks ei netti toiminu läppäris ollenkaa. Kyllä näytti et nettitikku ois yhistäny, mut ei mikään sivu auennu. Mikä oudompaa, mun siskon koneella netti toimii täysin ongelmitta. Ihan ku ei muutenkaa olis hermot tarpeeks kireellä. Mut onneks sentää puhelimes netti pelittää.
Kaikenlisäks mulla on hermot tosi kireellä. Sen takii oon ottanu siskon ja äidin kans vähä yhteen. Saa nähä mitä huomisesta tulee.
Huomenna on nimittäin muuttoauto seittemältä aamulla pihassa. Ei vituta yhtään, ei. En ois halunnukkaa nukkuu aamulla. Toi muutto muutenki vetää hermot tosi kireelle, iha ku en ois jo muutenki tarpeeks heikkohermonen. Muutenki iha älyttömästi stressiä tän kaiken takii. No huomisen jälkee helpottaa, ainaki toivottavasti.
Ihan kivahan on kyl vaihtaa maisemaa välillä. Tää tavaroiden pakkaaminen ei vaan oo kivaa. Ja stressi ja kaikki. No huomenna se on sit onneks tehty. Toivottavasti en vaan räjähä kaiken paineen ja stressin alla. Siitä ei seurais mitää hyvää.
Mut mä häivyn nyt pakkaan viimesetki kamat ja sit meen nukkuun, jotta jaksaa aamulla herätä. Toivottavasti saan paremmin unta ku viime yönä. Kunnon yö unet tulis kyl tarpeeseen.
-Miia
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Yön mietiskelyjä
Niin se aika vaan kuluu. Yks lapsuudenystävä, jonka oon tuntenu jostain kolme vuotiaasta, on kihlautunu. Vastahan me oltiin viattomia pikkulapsia. Aika kuluu ihan liian nopeeta. Mut ton huomaaminen pisti miettimään asioita, keskellä yötä taas vaihteeks.
Muutaman vuoden päästä tulee se aika, et ihmiset ympärillä alkaa perustaan perheitä. Ja tällähetkellä tuntuu, etten mä pysty näkeen muita onnellisina. Tottakai olisin kaikkien puolesta ilonen, ei oo siitä kyse. Nykyään muutenki ku näkee jonku onnellisen parin, itelle tulee tosi masentunu olo. Tulee sellanen olo, etten ite koskaan tuu pääseen samaan tilanteeseen. Nyt varsinki on tosi hankalaa, ku toi viimesin juttu nyt meni miten meni... Kyllä mä siitä oon yli, mut silti se meinaa vähä kummitella mielessä. Eikä oo mikään ihme, ensimmäinen "säätöhän" se mulle oli. Se oli ensimmäinen kerta, ku tunsin et joku oikeesti välittäis. Mut paskat kävi, olin väärässä. Taas kerran.
Kyl mäkin haluisin olla jonkun kanssa onnellinen, vaikka saatan väittääkki et en tarvii ketään. En vaan haluu, enkä osaa, myöntää et haluun jonkun rakastavan mua. Väitän kaikille, etten mä miestä tarvii, mut totuus onki sit ihan jotain muuta. En jostain syystä uskalla myöntää mitä oikeesti haluun.
Varsinki nyt tarttisin jonkun joka kuuntelee ja jaksaa mua. Oon niin yksinäinen. Tuntuu, et etäännyn kaikista ihmisistä. Jopa omasta perheestä. Kavereiden kanssa juttelu on vaan nykyään lyhyitä kuulumisien vaihtoja. Joka tuntuu tosi pahalle, ku miettii kuinka paljon aikasemmin juteltiin. Oon niin samperin yksinäinen, enkä tee asialle mitään. Miksi? En tiedä. Kuvittelen päässäni, ettei ketään kiinnosta kuunnella mun juttuja. Osaksi se taitaa olla jopa totuuskin. Vaikka mistä mä voisin tietää, mitä mun kavereiden päässä liikkuu?
Mä haluisin olla onnellinen, mut kai mä en vaan osaa. En edes muista millon oon ollu pidemmän aikaa aidosti onnellinen. Tartun aina pieniin epäonnistumisiin ihan liikaa, enkä osaa tehdä asialle yhtää mitään. Haluisin olla se sama aidosti onnellinen ja hymyilevä tyttö, joka joskus olin. Mut se ei oo mahollista, koska jokainen vastaankäyminen syö mua sisältä. Silti mä aina esitän kaikille onnellista. Kuinka paljon tunteita voi yksi hymy peittääkkään? Kunpa osaisin olla aidosti onnellinen useemmin. Onhan mun elämäs tietty hyviikin hetkii, mutten osaa vaan nauttii niistä. Oon onnellinen ehkä pienen hetken, sit taas negatiiviset asiat palaa mieleen, ja siinäpä se mun onnellisuus sit taas menee.
Nyt varsinki ku toi muutto pistää ihan hirveen stressin päälle. Äidilläki on hirvee stressi sen takii ja kaikki sit tulee mun niskan. Tai siltä musta ainaki tuntuu. En uskalla puhuu äidin kans, ku luulen ettei se kuitenkaa kuuntelis, samalla tavalla ku mun isäkin. Aukasemalla suuni oon aina aikasemminki vaan aiheuttanu itelleni lisää harmia, eli mikä järki ois puhua, jos se ei auttais mitään. Mä kun aukasen suuni omista tunteista, ni siit ei seuraa mitään hyvää. Sen oon oppinu.
On hieman sekava olo. Kaikki tuntuu menevän jatkuvasti vaan huonommin. No jospas se tästä viel helpottas. Koska en jaksa enää tällästä pidempään. Stressin pitäs ainaki helpottaa kuhan toi muutto saadaan alta pois. Uudesta asunnosta tulee jonkinlainen postaus, sit ku saa sen sellaseen kuntoon, et viittii kuvia ottaa. Saatan ehkä tehä siitä pienimuotosen videonki, jos vaan saan aikaseks ja viitin tehä.
Mun on tosi vaikee muutenki puhuu siitä miltä musta oikeesti tuntuu. Pienen hymyn taakse on vaan helpompi piiloutua, kun alkaa selittään asioita. Ja kukapa minun juttuja muutenkaan jaksais kuunnella? Ei kukaan jaksa kuunnella saman ihmisen asioita moneen kertaan. Varsinki ku minä aina oon niin negatiivinen kaikkia asioita kohtaan, ei kukaan sellasta ihmistä jaksa kuunnella. Sillä mä sit oonki monesti hiljaa siitä miltä musta tuntuu, vaikka oishan se hyvä osata kertoo tunteistaan. Mä en vaan pysty enkä osaa. Syytäkään en tiiä.
Millon musta tuli näin negatiivinen? Haluisin olla se sama tyttö, kuin sillon joskus. Sillon ku olin aidosti onnellinen ja hymy mun kasvoilla oli vilpitön. Haluun sen ajan takas. Mut mitäpä väliä, kun sitä aikaa ei voi saada takas. Eikä koskaan käy niinku mä haluun, ei koskaan.
Sekava postaus tuli, mut oli vaan pakottava tarve saada kirjottaa asioita ylös. Muuten oisin menettäny yöuneni kokonaan, eikä se ois ollu hyvä juttu. Mä häivyn nyt nukkuun, jos tuota sais untaki vielä. Terapeuttista oli kyl taas kirjottaa asioita ylös, vaikka sekavaa tekstiä tulikin. Ehkä mä näin oppisin avautumaan, ja kertomaan edes jotenkin omista tunteista. Kuvia lisäisin jos löytäsin ensin kameran. Mulla on taas jotain hukassa, se ei oo mitään uutta.
Hyvät yöt kaikille, jotka jakso tänne asti lukee!
-Miia
Muutaman vuoden päästä tulee se aika, et ihmiset ympärillä alkaa perustaan perheitä. Ja tällähetkellä tuntuu, etten mä pysty näkeen muita onnellisina. Tottakai olisin kaikkien puolesta ilonen, ei oo siitä kyse. Nykyään muutenki ku näkee jonku onnellisen parin, itelle tulee tosi masentunu olo. Tulee sellanen olo, etten ite koskaan tuu pääseen samaan tilanteeseen. Nyt varsinki on tosi hankalaa, ku toi viimesin juttu nyt meni miten meni... Kyllä mä siitä oon yli, mut silti se meinaa vähä kummitella mielessä. Eikä oo mikään ihme, ensimmäinen "säätöhän" se mulle oli. Se oli ensimmäinen kerta, ku tunsin et joku oikeesti välittäis. Mut paskat kävi, olin väärässä. Taas kerran.
Kyl mäkin haluisin olla jonkun kanssa onnellinen, vaikka saatan väittääkki et en tarvii ketään. En vaan haluu, enkä osaa, myöntää et haluun jonkun rakastavan mua. Väitän kaikille, etten mä miestä tarvii, mut totuus onki sit ihan jotain muuta. En jostain syystä uskalla myöntää mitä oikeesti haluun.
Varsinki nyt tarttisin jonkun joka kuuntelee ja jaksaa mua. Oon niin yksinäinen. Tuntuu, et etäännyn kaikista ihmisistä. Jopa omasta perheestä. Kavereiden kanssa juttelu on vaan nykyään lyhyitä kuulumisien vaihtoja. Joka tuntuu tosi pahalle, ku miettii kuinka paljon aikasemmin juteltiin. Oon niin samperin yksinäinen, enkä tee asialle mitään. Miksi? En tiedä. Kuvittelen päässäni, ettei ketään kiinnosta kuunnella mun juttuja. Osaksi se taitaa olla jopa totuuskin. Vaikka mistä mä voisin tietää, mitä mun kavereiden päässä liikkuu?
Mä haluisin olla onnellinen, mut kai mä en vaan osaa. En edes muista millon oon ollu pidemmän aikaa aidosti onnellinen. Tartun aina pieniin epäonnistumisiin ihan liikaa, enkä osaa tehdä asialle yhtää mitään. Haluisin olla se sama aidosti onnellinen ja hymyilevä tyttö, joka joskus olin. Mut se ei oo mahollista, koska jokainen vastaankäyminen syö mua sisältä. Silti mä aina esitän kaikille onnellista. Kuinka paljon tunteita voi yksi hymy peittääkkään? Kunpa osaisin olla aidosti onnellinen useemmin. Onhan mun elämäs tietty hyviikin hetkii, mutten osaa vaan nauttii niistä. Oon onnellinen ehkä pienen hetken, sit taas negatiiviset asiat palaa mieleen, ja siinäpä se mun onnellisuus sit taas menee.
Nyt varsinki ku toi muutto pistää ihan hirveen stressin päälle. Äidilläki on hirvee stressi sen takii ja kaikki sit tulee mun niskan. Tai siltä musta ainaki tuntuu. En uskalla puhuu äidin kans, ku luulen ettei se kuitenkaa kuuntelis, samalla tavalla ku mun isäkin. Aukasemalla suuni oon aina aikasemminki vaan aiheuttanu itelleni lisää harmia, eli mikä järki ois puhua, jos se ei auttais mitään. Mä kun aukasen suuni omista tunteista, ni siit ei seuraa mitään hyvää. Sen oon oppinu.
On hieman sekava olo. Kaikki tuntuu menevän jatkuvasti vaan huonommin. No jospas se tästä viel helpottas. Koska en jaksa enää tällästä pidempään. Stressin pitäs ainaki helpottaa kuhan toi muutto saadaan alta pois. Uudesta asunnosta tulee jonkinlainen postaus, sit ku saa sen sellaseen kuntoon, et viittii kuvia ottaa. Saatan ehkä tehä siitä pienimuotosen videonki, jos vaan saan aikaseks ja viitin tehä.
Mun on tosi vaikee muutenki puhuu siitä miltä musta oikeesti tuntuu. Pienen hymyn taakse on vaan helpompi piiloutua, kun alkaa selittään asioita. Ja kukapa minun juttuja muutenkaan jaksais kuunnella? Ei kukaan jaksa kuunnella saman ihmisen asioita moneen kertaan. Varsinki ku minä aina oon niin negatiivinen kaikkia asioita kohtaan, ei kukaan sellasta ihmistä jaksa kuunnella. Sillä mä sit oonki monesti hiljaa siitä miltä musta tuntuu, vaikka oishan se hyvä osata kertoo tunteistaan. Mä en vaan pysty enkä osaa. Syytäkään en tiiä.
Millon musta tuli näin negatiivinen? Haluisin olla se sama tyttö, kuin sillon joskus. Sillon ku olin aidosti onnellinen ja hymy mun kasvoilla oli vilpitön. Haluun sen ajan takas. Mut mitäpä väliä, kun sitä aikaa ei voi saada takas. Eikä koskaan käy niinku mä haluun, ei koskaan.
Sekava postaus tuli, mut oli vaan pakottava tarve saada kirjottaa asioita ylös. Muuten oisin menettäny yöuneni kokonaan, eikä se ois ollu hyvä juttu. Mä häivyn nyt nukkuun, jos tuota sais untaki vielä. Terapeuttista oli kyl taas kirjottaa asioita ylös, vaikka sekavaa tekstiä tulikin. Ehkä mä näin oppisin avautumaan, ja kertomaan edes jotenkin omista tunteista. Kuvia lisäisin jos löytäsin ensin kameran. Mulla on taas jotain hukassa, se ei oo mitään uutta.
Hyvät yöt kaikille, jotka jakso tänne asti lukee!
-Miia
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Kaikki menee päin seiniä, taas...
Mä oon taas vapailla markkinoilla... Eli siis mä sain pakit sunnuntaina, siltä jonka oon maininnu muutamaan otteeseen täälläkin. En oo aikasemmin pystyny kirjottaan siitä, ku on ensin pitäny kasata ittesä. Sunnuntaina mä menin ihan palasiks, mut eipä se oo mikään ihme. Nyt oon täs parin päivän aikana saanu kerätyksi itteni kasaan, ainaki melkein. Ja voin sanoo, et oon päässy jo yli. Vaikka kyllä edelleen mietiyttää, että jos tää ei ois mennykkää näin. Mut jossittelu on turhaa. Se ei tuu muuttaan asioita. Toisaalta mä oon jo tottunu tälläseen, missäpä mä oisin koskaan onnistunu. En yhtään missään. Mut tälle asialle en enää voi tehä mitään. Nyt kävi näin ja se on pakko hyväksyy. Aina ei voi onnistuu.
Mun viikko on ollu pakkaamista ja tulee oleenki. Muutto lähestyy uhkaavasti kokoajan. Viides muutto seittemän vuoden sisään. Ensimmäinen kaupungin sisällä tapahtuva muutto, aikasemmin oon aina muuttanu eri paikkakunnalle. Paljo on saatu pakattua, mut vielä on paljo pakkaamattakin.
Juhannus ei oo mikään ihmeellinen juttu mulle. Mä istun vaan kotona, kun kaikki muut menee juhlimaan kavereidensa kanssa. Ärsyttää ja ottaa päähän. Mua ei kutsuta ikinä mihinkää. Eikä millonkaa tollasiin oo ees kututtu. Haluisin käydä jossain, mut ei oo ketää kenen kans lähtee. Yksin ei oo kivaa, eikä edes järkevää lähteä minnekkään. Äitiki varmaan jo ihmettelee, kun en oo baareissa viel käyny. Mut yksin en viitti lähtee, eikä se ees oo kivaa. Ei oo ketään kenen kans mennä. Mä yritin kysyy yhtä kaveria kahesti, mut aina on ollu jotain muuta. Ja aikasemmin syksyst asti pitäny tämän saman henkilön kanssa käydä kahvilla, mut aikaa ei oo koskaan löytyny. En aio siis ees kysyy enää mihinkään, ku ei sitä tunnu kiinnostavan paskanvertaa.
Mun pää on niin täynnä negatiivista asiaa. Mikään ei jaksa innostaa, haluisin vaan nukkua kokoajan. En jaksais nousta aamulla edes sängystä ylös. No ehkä se täst viel helpottaa. Aattelin ainaki miehistä pysyy erossa toistaseks. Mä pärjään ihan hyvin yksinkin. Ja parempi vaan olla yksin, ettei tarvii sit kestää niitä sydänsuruja, jos kaikki ei meekkään hyvin.
Ainoo positiivinen asia on, et saan lauantaina uuden läppärin. Onha tää nykyne ihan vanha ja paska. Oon jo päättäny millasen ostan. Tälläsen aattelin hankkia. Söpön värinen se ainaki on.
Ulkoasunki pistin uusiks eilen. Halusin vähä vaihtelua. Bannerinki väsäsin, ja se on ihan ok. Teen paremman sitku saan aikaseksi. Toi on nimittäin aika huono, mut kyl se toistaseks menettelee. Antakaa palautetta ja mielipiteitä uudesta ulkoasusta. Parannusehotuksia saa ja pitääkin antaa.
-Miia
Mun viikko on ollu pakkaamista ja tulee oleenki. Muutto lähestyy uhkaavasti kokoajan. Viides muutto seittemän vuoden sisään. Ensimmäinen kaupungin sisällä tapahtuva muutto, aikasemmin oon aina muuttanu eri paikkakunnalle. Paljo on saatu pakattua, mut vielä on paljo pakkaamattakin.
Juhannus ei oo mikään ihmeellinen juttu mulle. Mä istun vaan kotona, kun kaikki muut menee juhlimaan kavereidensa kanssa. Ärsyttää ja ottaa päähän. Mua ei kutsuta ikinä mihinkää. Eikä millonkaa tollasiin oo ees kututtu. Haluisin käydä jossain, mut ei oo ketää kenen kans lähtee. Yksin ei oo kivaa, eikä edes järkevää lähteä minnekkään. Äitiki varmaan jo ihmettelee, kun en oo baareissa viel käyny. Mut yksin en viitti lähtee, eikä se ees oo kivaa. Ei oo ketään kenen kans mennä. Mä yritin kysyy yhtä kaveria kahesti, mut aina on ollu jotain muuta. Ja aikasemmin syksyst asti pitäny tämän saman henkilön kanssa käydä kahvilla, mut aikaa ei oo koskaan löytyny. En aio siis ees kysyy enää mihinkään, ku ei sitä tunnu kiinnostavan paskanvertaa.
Mun pää on niin täynnä negatiivista asiaa. Mikään ei jaksa innostaa, haluisin vaan nukkua kokoajan. En jaksais nousta aamulla edes sängystä ylös. No ehkä se täst viel helpottaa. Aattelin ainaki miehistä pysyy erossa toistaseks. Mä pärjään ihan hyvin yksinkin. Ja parempi vaan olla yksin, ettei tarvii sit kestää niitä sydänsuruja, jos kaikki ei meekkään hyvin.
Ainoo positiivinen asia on, et saan lauantaina uuden läppärin. Onha tää nykyne ihan vanha ja paska. Oon jo päättäny millasen ostan. Tälläsen aattelin hankkia. Söpön värinen se ainaki on.
Ulkoasunki pistin uusiks eilen. Halusin vähä vaihtelua. Bannerinki väsäsin, ja se on ihan ok. Teen paremman sitku saan aikaseksi. Toi on nimittäin aika huono, mut kyl se toistaseks menettelee. Antakaa palautetta ja mielipiteitä uudesta ulkoasusta. Parannusehotuksia saa ja pitääkin antaa.
-Miia
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Viikonloppuja
Tervossa ooon, mummolassa. Just käytiin siskon kans neljän kilsan kävelylenkillä hakemassa päivän lehti. Tuli kyl aika väsyny olo nyt, mut on kyl muute hyvä fiilis.
En oo tainnu täällä viel sanookkaan, et täytin viikko sitte 18. Mut enpä oo viel baareis käyny, ku ei oo ketää kuka lähtis mun kaa. Ehkäpä mä sinne kaupunkikierrokselle viel pääsen. Ainaki toivottavasti. Yksinkää ei oo kivaa mennä mihinkää.
Tälläne pikapostaus, ku ei viitti puhelimella pitkää ruveta kirjottaan. See ya next time!
-Miia
torstai 13. kesäkuuta 2013
Fiiliksiä
Mä tunnen itteni niin yksinäiseks. No onha mulla perhe, mut nyt on kyse lähinnä kavereitten osalta. Tuntuu, et lähes poikkeuksetta mä alotan keskustelun. Tuntuu, et mä oon ainoo, joka panostaa. Muutenki, jos jutellaan harvoin, ni sit ne keskustelut on iha lyhyitä. Tuntuu, ettei kavereilta, jos nyt niitä voi tolla sanalla edes kutsua, löydy aikaa. Varsinkin niiltä, jotka asuu lähellä. Yhdenki ihmisen kans on syksystä asti ollu tarkotus käydä kahvilla, mut tällä ihmisellä ei koskaan ole aikaa. Millon on kokeisiin lukua, no okei ton ymmärtää, tai muuten vaan kiireitä. Alkuun jaksoin yrittää järkätä, et kävis jossai. Nyt oon vaan lopettanu yrittämästä, koska aikaa ei tunnu koskaan riittävän.
Teenkö mä jotain väärin, vai mistä kiikastaa?? Tää ei oo eka kerta ku mulle esitetään kaverii, ja sit puukotetaan selkään vähän ajan päästä. Onks mussa jotai vikaa? Oonko mä vaan niin säälittävä, et kaikki luulee etuoikeudekseen puukottaa mua selkään ja satuttaa? Mikä mussa on vikana, et mulle aina käy näin?
Tänään ei oo muutenkaa ollu hyvä päivä. Nukuin viimeyönä vähintään yheksän tuntia, mut silti en oo meinannu pysyy hereillä. Ja äiti valitti mulle siitä kurssin keskeytyksestä. Mä en vaan haluu vetää itteeni ihan burn outtiin. Mitä järkee on käydä sitä kurssii, jos puolet asioista menee ihan ohi, ja kokeesta tulee huono numero. Kesälukion kursseissa ku ei oo korotusmahollisuutta. Varsinki ku aineena on englanti, jonka arvosanoja katotaan, hait sitte lukion jälkee minne tahansa. Muutenki tuntuu, et kaikki menee päin seiniä. Mut eiköhä se täst helpota, kyllä ne asiat helpottaa. Toivottavasti ainaki.
Mun siskoki tulee tänään tänne Kuopioon. Ärsyttää vaan ku tää on ainoo kerta ku nähään koko kesänä, ja mun toinen sisko on Lahdessa koko viikonlopun, mut enpä mä voi vaikuttaa millon desucon on. Eli en mä voi siskooni syyttää, mut ottaa se silti päähän. Ku ois ollu kiva tehä jotain yhessä porukalla, ku siihen on kerranki mahollisuus. Hiihtolomalla oli sama tilanne. Oli viimene ilta, ja mun sisko menee kavereiden kans kaupungille. Se sano aamulla, ettei oo iltaan asti, et ehtii tehä porukalla jotai. Mut kuinka kävikää, mun sisko tuli kaupungilta vasta alkuyöstä. On se kiva ku ei siskosa sanaan voi enää luottaa. Kaverit tuntuu sillä menevän perheen edelle. Olin siitä aika pitkään vihane, en enää kylläkää. En kyl yleensä oo kovin pitkävihanen, mut tietyissä tilanteissa kyllä.
Toivottavasti kohta tapahtuis jotai positiivista. En jaksais rämpii suossa tuntojen kans kokoajan. Jotain positiivista kyl löytyy, blogiin on liittynyt kaksi uutta lukijaa. Tervetuloa! Ja blogin katselukerrat ylitti 1200, iso kiitos siitä. Olipa aika negatiivinen postaus. Toivottavasti kohta helpottais. Seuraavaan kertaan! + postausehotuksi yms. voi laittaa.
-Miia
Teenkö mä jotain väärin, vai mistä kiikastaa?? Tää ei oo eka kerta ku mulle esitetään kaverii, ja sit puukotetaan selkään vähän ajan päästä. Onks mussa jotai vikaa? Oonko mä vaan niin säälittävä, et kaikki luulee etuoikeudekseen puukottaa mua selkään ja satuttaa? Mikä mussa on vikana, et mulle aina käy näin?
Tänään ei oo muutenkaa ollu hyvä päivä. Nukuin viimeyönä vähintään yheksän tuntia, mut silti en oo meinannu pysyy hereillä. Ja äiti valitti mulle siitä kurssin keskeytyksestä. Mä en vaan haluu vetää itteeni ihan burn outtiin. Mitä järkee on käydä sitä kurssii, jos puolet asioista menee ihan ohi, ja kokeesta tulee huono numero. Kesälukion kursseissa ku ei oo korotusmahollisuutta. Varsinki ku aineena on englanti, jonka arvosanoja katotaan, hait sitte lukion jälkee minne tahansa. Muutenki tuntuu, et kaikki menee päin seiniä. Mut eiköhä se täst helpota, kyllä ne asiat helpottaa. Toivottavasti ainaki.
Mun siskoki tulee tänään tänne Kuopioon. Ärsyttää vaan ku tää on ainoo kerta ku nähään koko kesänä, ja mun toinen sisko on Lahdessa koko viikonlopun, mut enpä mä voi vaikuttaa millon desucon on. Eli en mä voi siskooni syyttää, mut ottaa se silti päähän. Ku ois ollu kiva tehä jotain yhessä porukalla, ku siihen on kerranki mahollisuus. Hiihtolomalla oli sama tilanne. Oli viimene ilta, ja mun sisko menee kavereiden kans kaupungille. Se sano aamulla, ettei oo iltaan asti, et ehtii tehä porukalla jotai. Mut kuinka kävikää, mun sisko tuli kaupungilta vasta alkuyöstä. On se kiva ku ei siskosa sanaan voi enää luottaa. Kaverit tuntuu sillä menevän perheen edelle. Olin siitä aika pitkään vihane, en enää kylläkää. En kyl yleensä oo kovin pitkävihanen, mut tietyissä tilanteissa kyllä.
Toivottavasti kohta tapahtuis jotai positiivista. En jaksais rämpii suossa tuntojen kans kokoajan. Jotain positiivista kyl löytyy, blogiin on liittynyt kaksi uutta lukijaa. Tervetuloa! Ja blogin katselukerrat ylitti 1200, iso kiitos siitä. Olipa aika negatiivinen postaus. Toivottavasti kohta helpottais. Seuraavaan kertaan! + postausehotuksi yms. voi laittaa.
-Miia
Kesälukio
Kesälukio ei oo mun juttu. Ekan viikon jaksan iha hyvin, mut toisella iskee kauheen väsymys. Hyvä, et sängystä jaksaa nousta. Päätin jättää sen ainoon kurssin kesken. Parempi jättää kesken, ku ottaa tosi huono numero.
Tää sama on käyny nyt kahtena kesänä peräkkäin. Vuoden päästä en ees yritä. Tietty tää kurssin keskeytys sotkee suunnitelmia, mut en vejä itseeni ihan loppuun. Ei siin ois mitää järkee. Et tälläsii tälläkertaa
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Avautumista
Mulla ärsyttää valehtevat ihmiset. Okei, valkoset valheet ei häiritte mua, ja joskus on itekki joutunu tekee niin. Mut sellaset tyypit, jotka valehtelee isommista asioista ja viel jäävät kiinni, aika nopeesti. Mikä järki?? Mä puhun ihan kokemuksesta. Tässä ihan vasta yks tuttu sano, et se tekee töissä ympäripyöreetä päivää. Silti tää samainen ihminen on facessa jatkuvasti, ja pitkään putkeen. Just, ihan ku sellane ois mahollista töissä. Juuri näin. Kyl pistää vituttaan, varsinki mun taustan takia.
Mä en luota oikein kehenkää. Mulle on valeheltu, mua on kusetettu, ja ihan liikaa. Kaiken tän takii mun on halnkala luottaa kehenkää. Jatkuvalla syötöllä tulee näitä ihmisiä, jotka on sen hetken tosi kivoja ja tällee. Sitte yhtäkkiä, ihan puun takaa, käännetään selkää. Tälläne ei kyl yhtää helpota, sitä et yritän luottaa ihmisiin. Mä yritän päästä yli niistä vanhoista jutuista, jotka haittaa mun luottamusongelmaa. Mut ei tälläne kohtelu helpota yhtään! Ja osa näistä selkäänpuukottajista viel tietää tästä mun taustasta, silti kehtaavat. En voi ymmärtää.
Okei, myönnetään. Oon teininä tehny ihan samaa, mut teininä onki tyhmä ja typerä. Mut et teini-iän jälkeenki tekee samaa. Aikuistukaa ihmiset, jumalauta! Kyrsii tälläne.
Muutenkaa mun päivä ei oo ollu paras maholline. Aamulla skootteri päätti olla käynnistymättä, enkä sen takii päässy koululle. Hemmetin kesälukio. Tympii käyä kesällä koulussa, mutku eipä oo vaihtoehtoja, et joskus valmistuiski prkl. Tuli hieman negatiivine postaus, mutku oli tarve saada kirjottaa tästä aiheesta.
-Miia
(muoks...) Ja niin tosiaan, blogin katselukerrat ylitti sekä 1000 ja 1100. Iso kiitos siitä, sentään jotain positiivista.
Mä en luota oikein kehenkää. Mulle on valeheltu, mua on kusetettu, ja ihan liikaa. Kaiken tän takii mun on halnkala luottaa kehenkää. Jatkuvalla syötöllä tulee näitä ihmisiä, jotka on sen hetken tosi kivoja ja tällee. Sitte yhtäkkiä, ihan puun takaa, käännetään selkää. Tälläne ei kyl yhtää helpota, sitä et yritän luottaa ihmisiin. Mä yritän päästä yli niistä vanhoista jutuista, jotka haittaa mun luottamusongelmaa. Mut ei tälläne kohtelu helpota yhtään! Ja osa näistä selkäänpuukottajista viel tietää tästä mun taustasta, silti kehtaavat. En voi ymmärtää.
Okei, myönnetään. Oon teininä tehny ihan samaa, mut teininä onki tyhmä ja typerä. Mut et teini-iän jälkeenki tekee samaa. Aikuistukaa ihmiset, jumalauta! Kyrsii tälläne.
Muutenkaa mun päivä ei oo ollu paras maholline. Aamulla skootteri päätti olla käynnistymättä, enkä sen takii päässy koululle. Hemmetin kesälukio. Tympii käyä kesällä koulussa, mutku eipä oo vaihtoehtoja, et joskus valmistuiski prkl. Tuli hieman negatiivine postaus, mutku oli tarve saada kirjottaa tästä aiheesta.
-Miia
(muoks...) Ja niin tosiaan, blogin katselukerrat ylitti sekä 1000 ja 1100. Iso kiitos siitä, sentään jotain positiivista.
tiistai 4. kesäkuuta 2013
I love summer
Mä niin pidän kesästä, on niin lämmintä. Nyt alkuun mun kesän vaan pilaa kesälukio, huoh. Mutku pakko suorittaa yks kurssi, et valmistunki joskus. Sit kesälukion jälkee pitää pakata viimesetki kamppeet. Nii tosiaan mä muutan. En yksin, vaan äitin kans. Saatiin kämppä rypysuolta. Ei enää sitä asuntorumbaa, eihän me käyty kattoon ku jotai 40 asuntoo. Joku vuos meni enneku löyty. Minä jo joku kuukaus sitte rupesin sannoon, etten jaksa kohta ennää yhtäkkää asuntoo käydä kattoon.
On oikeestaa ihan kiva vaihtaa maisemaa välillä. Mä oon kyl muuttanu jo ihan liian monta kertaa, tää on viides kerta. Jos oon laskenu oikein, Muutanpa nyt sit lähemmäs kavereita, ni jos tulis tehtyy muutaki ku vaan istuttuu koneella päivät pitkät.
Ei mulla tän isompii ollu.
-Miia
On oikeestaa ihan kiva vaihtaa maisemaa välillä. Mä oon kyl muuttanu jo ihan liian monta kertaa, tää on viides kerta. Jos oon laskenu oikein, Muutanpa nyt sit lähemmäs kavereita, ni jos tulis tehtyy muutaki ku vaan istuttuu koneella päivät pitkät.
Ei mulla tän isompii ollu.
-Miia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)