My story

Mä en voi enää pakoilla mun menneisyyttä. En oo halunnu puhua tietyistä asioista, mut enää en voi pakoilla. Mä en tällämenolla tuu koskaan meneen eteenpäin niistä paskista ajoista. Täysin en koskaan voi unohtaa, mut mun on joskus hyväksyttävä oma menneisyyteni. Enkä voi hyväksyä sitä, ennen kuin pystyn puhumaan siitä julkisesti. En voi piilotella loputtomiin näitä asioita. Asioiden piilottelu ja pakoilu vaan pahentaa mun oloo. Siks aattelin hieman valaista teitä rakkaita lukijoita mun menneisyydestä. Mul ei ollu helpoin teini-ikä, paljo enemmän ongelmia ku normaalilla teinillä.

Mun lapsuus on ihan normaali, siihen asti et vanhemmat eroo. Se tapahtu samana kesänä kun täytin 11, eli vuonna 2006. Se oli tosi iso järkytys. Sitä ei vaan usko, et se vois tulla omien porukoiden kohalle. Kova valinta oli, et jääkö isälle vai lähteekö äidin mukana uudelle paikkakunnalle. Mulle päätös oli kuitenkin aika selvä. Olin aina ollut äidin tyttö, joten lähdin uudelle paikkakunnalle. Ensimmäinen muutto oli siis edessä. Vuoden 2006 syksystä en muista paljon mitään. Jotain asioita muistaa, mut muuten on ihan pimennossa ja sumusta se aika. Sain heti kyl uusia kavereita. Hyviäkin sellasia.

Vuoden 2006 syksy meni sulatellessa tota eroa. Eikä asiaa yhtään helpottanu se, et isän luokse tuli uus perhe jo seuraavana jouluna. Ja mulle isä päätti kertoo asian puhelimessa, kun olin matkalla isäni luokse. Sillon en sitä niin tajunnu, mut nyt tajuun et tosi epäkohteliasta ja tosi loukkaavaa kertoa noinki iso juttu puhelimessa. Mun mielestä se olis pitäny kertoo kasvotusten ja antaa aikaa sulatella uutista. Mun isä ei antanu mulle aikaa sulatella sitä, sillä uus perhe oli jo siellä vastassa. Oon tosi loukkaantunu vieläki tosta tavasta. Mun isä on kuulemma äidille myöntäny toimineensa väärin, mut mulle ei oo hiiskunu siitä sanaakaan. Ja en tuu unohtaan tätä loukkausta, ennen ku mun isä myöntää mulle suoraan tehneensä väärin.

Aluks tulin ihan hyvin toimeen uuden perheen kans. Ystävystyin kaksi vuotta nuoremman siskopuoleni kans. MIelestäni mulla ei mitää isompaa ongelmaa ollu heidän kanssaan. Kaikki suju hyvin.

Kesällä 2007 sain äidiltäni shokkiuutisen, olimme muuttamassa taas. En halunnut muuttaa pois ystävien luota, mut eipä mun mielipidettä kysytty. Muutama vuos myöhemmin äitini kuitenkin myönsi, et olis voinu jättää muuttamattakin. Mut tehty mitä tehty. Ei ollu taas helppoo muuttaa. Juuri kun oli saanut kavereita.

Uudella paikkakunnalla asiat ei mennytkää niin hyvin kun edellisellä kerralla. Jäin porukan ulkopuolelle. Mua kiusattiin ja jätettiin yksin. Asiaa ei helpottanu yhtään mun siskon ongelmat, joista en tähän se tarkemmin rupee selittään, mut rankkaa aikaa oli. Tosi paljo kaikkee kerralla. Mä oman tapani mukaan sit päätin lähtee ongelmiani karkuun ja tein päätöksen muuttaa isän luokse takas. Tota päätöstä kadun tosi paljon. Ilman sitä paljon paskaa ois jääny kokematta. Mut paljo hyviiki juttuja ois jääny kokematta, eli hieman kakspiippunen juttu. Kaikenlisäks mun isällä ja äidillä oli paljo riitoja ton eron takia ym vastaavaa. Mun isä käytti mun huonoa tilannetta hyväkseen ja manipuloi minua osittain. Mut loppupeleissä päätös oli kuitenki mun. Yks asia on minkä oisin halunnu isäni sillon sanovan: " Sä et voi juosta ongelmias karkuun.". Ton lauseen kuulin vasta monen vuoden kuluttua.

Kunpa vaan oisin jättäny menemättä isälle. Mä kadun sitä niin paljo, et rupee ihan itkettään. Niin paljo kyyneliä ja paskaa ois jääny kokematta. Mun elämä ois ollu ilma tota päätöstä niin paljo helpompaa. Mut tehtyä ei saa tekemättömäks. Ton päätöksen takia mun seuraavasta kahesta ja puolesta vuodesta tuli täyttä helvettiä.

Tost kahesta ja puolesta vuodesta ei oo helppo puhua. Siihen liittyy niin paljo kaikkee, etten pysty kaikkee kertomaan. Peittelen muutamaa asiaa läheisiltä, enkä halua puhua niistä. Liian kivuliasta. En haluais muistella tota aikaa, mut jotta mä voisin siirtyy eteenpäin ja saada ongelmat korjattua, mun on puhuttava asioista. Kaikkee en tosiaan pysty kertomaan vieläkään, mut yritän kertoo mahdollisimman paljo. Herkemmille voisin sanoo sen verra, etten suosittele lukemaan. On sen verran rankkaa tekstiä. Ja tutuille, jotka ei halua uskoa mun puolta tarinasta voivat lopettaa lukemisen saman tien. En jaksa kuunnella valitusta siitä kuinka pilaan toisten maineet. Ite ne sen tekee.

Tosiaan kesällä 2008 muutin isälle. Samana keväänä syntyi mun aivan ihana ja rakas pikkuveljeni. Mun pikkuveljest tuli mulle ton ajanjakson aikana tosi tärkee. Ensimmäinen puoli vuotta meni ihan ok, ilman isompia ongelmia. Tietty oli nää perus uus-perhe ongelmat, muttei mitään isompaa. Sit pikkuhiljaa asiat alko mennä huonompaan suuntaan. Rupesin saamaan valituksia muu äitipuolelta. En mä aluks ottanu sitä kovin tosissaan. Ei se niin pahaa ollut.

Mut kaheksannen luokan syksyllä asiat alko vaan pahenemaan. Sain entistä enemmän valituksia, ja mun painosta tuli mun äitipuolelle ongelma. Hän ei millään halunnu hyväksyy mua sellasena ku oon. Ja jos suoraan sanotaan, pidän häntä painorasistina. Hänen mielestään kaikkien pitäisi olla laihoja ja muutenkin samasta muotista tehtyjä. Tästä asiasta tuli se isoin vääntökapula meidän välillämme. Siitä isoimmat riidat tulivat. Niin pitkälle kun mä muistan mulla on ollu enemmän tai vähemmän ylipainoa.

Teininä en tietenkään kuunnellut yhtään mitä äitipuoleni minulle sanoi. Kapinahenkeä, uhmasin hänen tahtoaan. Ei ollut kovin järkevää. Mut en mä tässä ainoa syypää ole, niinkuin jotkut mulle sanoo. Kyl riitaan tarvitaan aina kaks. Mun äitipuoli ärsytti minua tahallaan, ja minä muutenkin kiivasluontoisena hermostuin. Me molemmat olisimme voineet käyttäytyä kypsemmin ja järkevämmin. Molemmissa on syytä tapahtumiin. Syytä ei voi laittaa kummankaan niskaan kokonaan.


Onneksi minulla oli ystävät, joiden avulla pystyin koulussa edes hetkeksi kotiolot. Koulu oli mulle pakopaikka, vain pakosta jäin kotiin. Kotona tunsin itteni täysin arvottomaks, ja turhaks, jota kukaan ei halunnu. En ollutkaan se täydellinen tytär, jonka isäni halusi. En saanut hyviä arvosanoja, enkä  muutenkaan ottanut valituksia vastaa hyvällä, vaan sanoin vastaan. Tunsin itteni täysin epäonnistuneeks. Olin täysin arvoton.

Yhdeksännen luokan aikana tilanne vain paheni ja paheni. Minun painostani tuli äitipuolelleni pakkomielle. Sain samasta asiasta valitukset parhaimmillaan neljä kertaa päivässä. Aamulla, ennen kouluun lähtöä, koulun jälkeen, navettatöiden aikana, ja vielä illalla. Isäni lupasi minulle, että parantaa asioita. Mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Se, että oma isä rikkoo luottamuksen, teki mulle sen etten vieläkään pysty luottamaan kehenkään. En ees itteeni.

Keväällä 2011 tuli stoppi. Totaalinen stoppi. Olin juuri ollut viikonlopun äitini luona täällä kuopiossa. Linja-autossa ennen Lapinlahtea sain paniikkikohtauksen. Edes limsapullon avaaminen ei sujunut ilman kyyneliä. Soitin äidilleni, etten pysty menemään enää takaisin. Jäin Lapinlahdella pois, ja äitini tuli hakemaan minua. Tästä päätöksestähän isäni raivostui. Meinasi tulla hakemaan minut takaisin, ja vaikka olisi tullutkin en olisi suostunut menemään enää takaisin.

Isäni haukkui minut ihan täysin puhelimessa tuona päivänä, ja silloin kuulin ne sanat, jotka hänen olisi täytynyt sanoa jo vuosia sitten. "Et voi juosta ongelmiasi karkuun." Miksi vasta nyt? Miksei aikaisemmin? Mikset sanonut sitä silloin, kun nuo sanat olisi pitänyt sanoa ensimmäisen kerran?

Kaiken lisäksi hän päätti sekoittaa asiaan ystäväni, jolla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa! Ystäväni kuitenkin päätti pysyä minun puolellani. Olen syvästi loukkaantunut isälleni tuosta päivästä edelleen. Tietysti itsekkin sanoin asioita, joita en oikeasti tarkoittanut. Olen loukkaantunut siitä, ettei hän tehnyt asioille mitään vaikka niin lupasi. Se vei luottamukseni kaikkiin ihmisiin.

Tämän kaiken takia välini isään ovat todella viileät. Emme pidä yhteyttä juuri ollenkaan. Käyn kyllä siellä, mutta suurimmaksi osaksi vain pikkuveljeni takia. En halua, että hän unohtaa minua. Isälle meneminen ahdistaa aina. Ja illat siellä ovat todella hankalia. Päivisin riittää niin paljon tekemistä, etten ehdi miettiä menneitä. Illalla kaikki vanhat asiat tulevat mieleen ja silloin ahdistus iskee. Välillä todella pahasti.

Mitä minulle jäi käteen tästä ajan jaksosta elämästäni? Huono itsetunto, epävarmuus itteäni kohtaan, huonot välit isän puolen sukuun, oma kuva vääristyi, en ole tyytyväinen mihinkään mitä teen, tunnen epäonnistuneeni, en ollutkaan se täydellinen tytär jonka kaikki halusivat. Sain kuitenkin muutaman todella hyvän kaverin tuona aikana ja paljon hyviä kokemuksia ja muistoja heidän kanssaan. Pääasiassa muistot ovat kuitenkin negatiivisia.

Joskus isän luona asuessa pelkäsin henkeni puolesta. Pelkäsin, että äitipuoleni tulee tappamaan minut huoneeseeni. SIksi pidin oveani aina säpissä. Osittain tuon takia pelkään edelleenkin pimeää. Turha pelkohan toi nyt kuitenkin oli, ei se nyt niin hullu ole kuitenkaan.

Haluan korostaa, etten syytä ainostaan isääni tai äitipuoltani asiasta ja tapahtumista. Jokainen meistä kolmesta olisi voinut hoitaa asioita eritavalla. En minäkään ole täydellinen, kyllä minussakin on syytä kaikkeen siihen paskaan. Mutta ei se kaikki ollut minun syytäni, kuten olen kuullut sanottavan. Ja on sen yksi tärkeä henkilö sanonut suoraankin. Eipä enää sen jälkeen ollut niin tärkeä...

Tällästä oon siis joutunu kokemaan.Oon joutunu kokemaan paljo enemmän ku oisin koskaan halunnu. Noi kokemukset kyl kovensi mun kuoren. Muutenkin kun yläaste on sitä aikaa, et etitään sitä minä-kuvaa. En näytä tunteitani, enkä kerro niistä. Piilottelen asioita, koska luulen ettei ketään kiinnosta.

En oo se sama ihminen, joka naiivina lähti isän luo ongelmia karkuun. Enkä tuu koskaan olemaankaan se sama tyttö. Olin täysin sinisilmänen isäni puheita kohtaan. Hän käytti heikkoa tilannettani äitiäni vastaan. Jouduin vanhempieni kiistakapulaksi. Eikä se ollut kivaa, tunsin olevani kuin jokin tavara, jota heitellään paikasta toiseen. Jouduin samaan tilanteeseen vielä toiseenkin kertaan.

En tuu koskaan unohtamaan mitä isäni luona tapahtui. Anteeksiantokin voi olla hankala antaa. Tällähetkellä en voi edes ajatella antavani anteeksi kaikkia niitä tekoja. Ainakaan ilman kunnollista anteeksipyyntöä. Tuntuu vain että isäni olettaa, että olen siirtynyt etteenpäin. Muttakun en ole. En voi unohtaa, arvet on liian syvät. Ja ne arvet eivät koskaan parane.

Ei ollu helppoo kirjottaa näitä asioita ylös. Joitakin jouduin jättämään pois, koska en halua kaikkien vielä tietävän niistä. Mut terapeuttista kyl oli kirjottaa tapahtumia ylös. Ehkä mä viel opin hyväksymään kaiken tapahtuneen, tekemättömäks sitä ei saa kuitenkaan.

Pahoittelen, jos teksti on sekavaa. Ei tosiaan ollu mikään helpoin homma tehä tää. Mut toivottavasti tää auttaa teitä ymmärtämään miks oon herkkä ym.

Seuraavassa postauksessa kirjotan sit jo positiivisemmista asioista! Nähdään silloin!

-Miia