Toivepostaus: Rakkaus

Huoh, en haluais kirjottaa tästä aiheesta. Mut sitä pyydettiin, ni mä sit kirjotan. Sanoin kuitenki tän menevän harkintalistalle, ni toteutan sen sit.

Rakkaus, pelkän sanan kuuleminen saa mut hiljaseks. Pala nousee kurkkuun. En mä sit tiedä mistä tollane reaktio tulee, tai mistä se ees johtuu. Täst kirjottaminen ei tuu oleen helppoo. Ilman itkuu en tuu pääseen, mut onneks kukaan teistä ei sitä nää.

Mistähä mä sit alottasin, varmaa jostain ala-aste ihastuksesta. Ekan kerran olin ihastunu joskus vitosluokalla, yhteen meidän luokkalaiseen poikaan. Ei se kauaa kestäny, muutaman viikon kai. Sillon se oli ihan outoo mulle, ennen sitä pojat oli ollu mulle pelkkiä kavereita. Nyt olin muuttanu pieneltä paikkakunnalta pois. Ei ollukkaa enää samalla luokalla ne joitten kans oli kasvanu. En mä ennen tota ollu kattonu poikia "sillä silmällä". Ennen muuttoo olin tuntenu oman luokan pojat jostain 3-vuotiaasta. Ne oli mulle pelkkiä kavereita. Kutosluokalla olin taas eri koulussa. Sillonki oli joku pieni ihastus yhteen poikaan, mut sekään ei kauaa kestäny.

Sit siirryin yläasteelle, huh niitä tunnesekoiluja sillon. Yläasteen aikana olin ihastunu varmaan kolmeen tai neljään poikaan. Emmä ees muista ennää. Pisin niist kesti yli vuoden. Mut ei niist sen enempää. Yläasteel tuli kavereiden kans paljo juteltua näist asioista. Ja tietty kiusattiin toisiamme, jos jonkun ihastus meni ohi. Mut se kuulu murrosikään. Oliha sitä kiva kiusotella kavereita ihastuksista.

Sit tää viimesin juttu on ollu ehk kaikkein vakavin, vaikka ei siitäkää mitää tullu. Tapailu asteelle jäi. En enempää rupee valottaan mikä meni pieleen, en haluu puhuu asiasta. Viimeaikoina tää ihminen on pyöriny mun pääs ihan tosi paljo ja mä tajuan mitä mä menetin. Ensimmäinen miespuolinen, joka on musta kiinnostunu enemmän ku vaan kaverina. Se oli mulle jotain ihan uutta, en ollu kokenu aikasemmin mitään sellasta. Sitä läheisyyttä mä kaipaan. Sitä tunnetta ku joku on siin ja oikeesti välittää. Ne pitkät halaukset ku ei vaan halua päästää irti. Ne on kaikki poissa nyt.. Mä luulin, et oon päässy täst ihmisest jo yli, mut en mä sit ollukkaa. Tajusin liian myöhään tehneeni virheen. Sitä ei enää saa tekemättömäks.

Aina kun mä nään jossain, kadulla, tv:ssä, yms. jonku onnellisen parin, mulla tulee pala kurkkuun. Siin vaihees rupeen aatteleen, et en koskaan tuu oleen samas tilantees. Osa musta tietää et se ei oo totta, mut osa sit kuitenki uskoo. Ja sit jos näkee esimerkiks facesta et joku seurustelee, ni tulee sellane haikee olo ja samat ajatukset pyörii. Toki oon onnellinen toisten puolesta, mut kyl se vetää hiljaseks.

Noi kirjotin jo muutama kuukaus sitte.  Ollu seisomas luonnoksissa pitemmän aikaa, en oo vaan halunnu julkasta. En oo pystyny. Liian arka aihe. Ei mun ajatukset oo oikeestaa muuttunu mihinkään. Tääki on nyt tälläne lyhyt, mut en pysty täst aiheest enempää kirjottaan ilman totaalista romahtamista. Jos teil tulee mieleen jotain aiheita mistä haluisitte mun kirjottavan, ni laittakaa tonne alas kommentteihin tai heittäkää askiin.